Pöydälläni on pitkään ollut vuonna 1981 hyväksytty sosiaalihuoltolain hallituksen esitys, jotta muistaisin, miten valtavasti olemme monimutkaistaneet lainsäädäntöä, palvelujärjestelmää ja kategorisoineet ihmisten elämää sen jälkeisinä vuosikymmeninä. Viranomaistoiminnan lonkerot ulottuvat nykyisin syvälle ihmisten elämään. Ei ole perhettä, ei yksilöä, etteikö elämässä vastoinkäymisiä ja pulmia tulisi. Kysymys kuuluu, missä kohtaa ihmisten elämästä tulee viranomaisasia.
Urho Kekkosen hyväksymä sosiaalihuoltolaki perusteluineen on 37 sivua pitkä. Siihen mahtuivat 1980-luvun ihmisten ongelmat ja kuntien velvollisuudet tulla niissä vastaan.
Uudistettu sosiaalihuoltolaki tuli voimaan 2015. Tuolloin tarvittiin noin 220 sivua ja paljon lisäpykäliä momentteineen ja perusteluineen, jotta tiedettäisiin, miten ihmisten elämänkirjo löytää apua yhteiskunnalta.
Sosiaalipalvelujen kustannukset olivat vuonna 2024 noin 11 miljardia euroa. Arviolta 770 000 kansalaista on sosiaalipalvelujen asiakkaana vuosittain eli lähes 14 prosenttia kansalaisista. Se ei ole vähän. Valtiovallan päät harmaantuvat, kun pitäisi keksiä, miten hyvinvointivaltion ydin säilytetään ja mitä voisi karsia pois. Missä yhteiskunnan vastuun raja sitten menisi, jos kaikkeen nykyiseen ei ole tulevaisuudessa varaa?
Mieleeni tulevat hämmentyneet neuvontapyynnöt kunnilta uudistetun sosiaalihuoltolain tultua voimaan. Kerrottiin haetun kunnan kotipalvelusta apua lemmikkikanien heinän keräämiseen ja koirien ulkoiluttamiseen, kun oli perheen arki niin kiireistä, etteivät itse ehtineet. Miten nykytilanteeseen on tultu?
Tätä mietin yhdessä tekoälyn kanssa. Tässä yhteisen pohdintamme tuotoksia, joihin lukijan on syytä suhtautua hienoisella varauksella.
Medikalisaatio sosiaalipalveluissa – totta vai tarua?
Medikalisoitumisen kaltainen ilmiö on mahdollinen sosiaalipalveluissakin, vaikka se perinteisesti liitetään terveydenhuoltoon. Sosiaalisten ongelmien ammatillistuminen tarkoittaa prosessia, jossa sosiaalisten ongelmien käsittely siirtyy yhä enemmän koulutettujen ammattilaisten vastuulle ja toteutetaan organisoiduissa palvelujärjestelmissä.
Ammatillistuminen on johtanut siihen, että arkielämän haasteita tulkitaan enenevässä määrin asiantuntijatyön kohteiksi, aivan kuten medikalisaatiossa niitä tulkitaan lääketieteellisiksi ongelmiksi. Molemmissa tapauksissa yksilön ongelmat siirtyvät institutionaalisen järjestelmän käsiteltäviksi.
Miten medikalisaatio sosiaalipalveluissa näkyy tänä päivänä?
Asiantuntijuus korostuu. Sosiaalityöntekijät, sosionomit, psykologit ja muut ammattilaiset nähdään ensisijaisina ratkaisijoina sosiaalisissa ongelmissa. Ammattilaiset tarjoavat asiantuntevaa, eettistä, vaikuttavaa, tasa-arvoista ja laadukasta tukea ja palveluja.
Kun arkiset ongelmat ”virallistetaan” ja käsitellään järjestelmän kautta, syntyy erilaisia portinvartijuuksia ja kategorioita. Palveluista tulee muodollisia ja standartoituja. Tuki ja apu tarjotaan arviointien, suunnitelmien ja dokumentaation avulla. Arviointiin osallistuu usein monia asiantuntijoita, mikä voi vahvistaa ammatillista otetta ja vähentää asiakkaan omaa määrittelyvaltaa.
Palvelujen rajat vahvistuvat. Asiakkuus määritellään palvelutarpeen ja kriteerien mukaan, jolloin osa ihmisistä voi jäädä tuen ulkopuolelle, jos he eivät täytä kriteerejä.
Yhteisöllisyys heikentyy viranomaisten ottaessa hoitaakseen yhä enemmän arjen pulmia
Kun yhä suurempi osa ihmisten arjen pulmista siirtyy käsiteltäväksi viranomaisjärjestelmässä, yhteisölliset ja epämuodolliset tukimuodot väistyvät. Naapuriapu, vertaistuki tai perheen sisäinen tuki voivat jäädä taka-alalle, kun apu haetaan ammattilaisilta.
Ihmisten oma toimijuus ja yhteisön rooli voivat heikentyä. Inhimillinen haitta on se, että normaalin elämän moninaisuus kaventuu, kun poikkeamat tulkitaan tuen tarpeeksi ja ongelmiksi. Rajat normaalin ja tuen tarpeen välillä hämärtyvät.
Palvelujärjestelmä kuormittuu ja kustannukset kasvavat
Palvelujärjestelmä kuormittuu, kun siihen ohjautuu myös sellaisia tarpeita, jotka voitaisiin ratkaista muilla keinoin. Tarvitaan lisää resursseja: työntekijöitä, tiloja ja dokumentaatiota. Ammattilaisten työ on usein kallista verrattuna epämuodolliseen tukeen, kuten vertaistukeen ja yhteisöllinen toimintaan. Kustannukset kasvavat.
Hallinto kuormittuu. Institutionalisoituneet palvelut vaativat paljon hallintoa: asiakirjoja, arviointeja, suunnitelmia, raportointia ja seurantaa. Tulee lisää kustannuksia.
Kun palveluihin pääsy edellyttää tiettyjä kriteerejä, kuten arviointeja, syntyy tarve erillisille arviointiprosesseille, jotka itsessään kuluttavat resursseja. Tämäkin nostaa kustannuksia.
Miten kehityskulkua saataisiin käännettyä toiseen suuntaan?
Ihmiselämän ongelmien institutionalisoitumisen vähentäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että palvelut eivät saisi olla liiaksi sidottuja jäykkään, byrokraattiseen järjestelmään, vaan niiden tulisi olla joustavia, ihmislähtöisiä ja yhteisöön juurtuneita.
Yhteisölähtöisiä palveluja, kuten paikallisyhteisöjen roolia tuen antamisessa ja palvelujen suunnittelussa olisi viisasta vahvistaa koko yhteiskunnassa. Kansalaisia tulisi osallistaa nykyistä enemmän palvelujen kehittämiseen esimerkiksi osallistuvan budjetoinnin avulla. Yhteiskunnan olisi hyödyllistä vahvistaa vertaistukea tarjoavaa ja omaehtoista toimintaa, kuten asukasyhdistyksiä ja kokemusasiantuntijuutta.
Palvelujen tulisi olla lähellä ihmisten arkea, esimerkiksi koulujen, neuvoloiden, kirjastojen tai työpaikkojen yhteydessä. Moniammatilliset tiimit voisivat tarjota palveluja joustavasti jalkautuen.
Digitaalisten palvelujen kehittämistä kannattaa jatkaa. Ne mahdollistavat matalan kynnyksen avun ilman fyysistä asiointia. Tarjolla olisi hyvä olla lisää itsepalvelumahdollisuuksia ja etätukea, mutta samalla olisi varmistettava, ettei digitaalinen muoto syrjäytä henkilökohtaista kohtaamista.
Palvelujen suunnittelun tulisi toteutua asiakkaan tarpeista käsin, ei järjestelmän ehdoilla. Voisi olla tarpeen välttää asiantuntijatyössä liiallista diagnosointia ja kategorisointia, joka voi johtaa institutionalisoitumiseen.
Rahoitus- ja ohjausmallien uudistaminen saattaisi olla tarpeen, sillä rahoitusmallit voivat ohjata palveluja kohti joustavampaa ja vaikuttavampaa toimintaa. Niiden tulisi kannustaa tuloksellisuuteen ja vaikuttavuuteen, ei pelkästään suoritteiden määrään.
Mihin hyvinvointialueiden rahkeet riittävät jatkossa?
Näitä loppusanoja ei ole tekoälyllä näpelöity.
Sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan parhaillaan sosiaalihuollon palvelureformia. Toivon, että hyvin yksityiskohtaista lainsäädäntöä tehdään joustavammaksi ja hyvinvointialueille annetaan aitoja mahdollisuuksia rakentaa palvelujaan oman alueensa asukkaiden tarpeet huomioiden. Toki muistaen, mitä perustuslaki sanoo kansalaisten oikeudesta riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihini.
Lapset sen enempää kuin aikuisetkaan eivät asu palveluissa. Silloin ollaan metsässä, jos sosiaalipalvelut ovat ihmisen paras ystävä tai lähiomainen. Ihmiset tarvitsevat ihmisiä, eivät ensi sijassa viranomaisia. Kaivataan ihmisten yhteisöjä, arkisia kohtaamisia, joissa elämää ja arkea jaetaan.
En voi olla miettimättä, mahtaneeko järjestöjen rahoituksen leikkaukset olla juuri nyt viisas teko. Yhteisöllisyyden, osallisuuden ja hyvinvoinnin tukemisessa ne ovat avainasemassa kuntien rinnalla. Seurakunnat tekevät omaa tärkeää työtään tällä saralla. Hyvinvointialueella on oma roolinsa.
Kustannusnäkökulmasta asia näyttäytyy minulle niin, että julkinen talous on kuntien, hyvinvointialueiden ja valtion yhteinen talous, jossa yksi euro voidaan käyttää vain yhteen kertaan. Se euro, mikä käytetään sosiaalipalveluihin, ei ole käytettävissä kunnassa perusopetukseen tai kulttuuri- ja liikuntatoimen hoitamiseen. Hyvinvoiva kansalainen on kaikkien yhteinen intressi.
Blogin on kirjoittanut Hyvilin lastensuojelun erityisasiantuntija Aila Puustinen-Korhonen, joka on monille tuttu Hyvlin Lastensuojelutunnilta. Seuraava Lastensuojelutunti lähetetään 7.11. klo 12 alkaen: Hyvil – Lastensuojelutunti
Kysy lisää:
AILA PUUSTINEN-KORHONEN
erityisasiantuntija
+358 9 771 2610, +358 50 344 6884
aila.puustinen-korhonen@hyvil.fi