Hyvinvointialueiden ensimmäiset vuodet ovat olleet toiminnan ja talouden johtamisen näkökulmasta rankkoja.
Muutosvaiheelle leimallisia ovat olleet jatkuvat ja suuret vaihtelut valtion rahoituksen alueellisissa kehitysnäkymissä, mikä on vaikeuttanut talouden pitkäjänteistä suunnittelua.
Rahoitusjärjestelmässä tunnistettujen ongelmien korjaaminen on vaikeaa. Hyvinvointialueiden talouden ja rahoituksen kehitys eriytyy, ja eriytymistä näyttää olevan vaikeaa korjata.
Ennustettavuus: edellytys kestäville ratkaisuille
Rahoitusmallin tulee olla niin pitkälle ennustettava, että alueilla pystytään tekemään strategisesti järkeviä ja pitkälle kantavia ratkaisuja. Nykyisellään järjestelmä toimii koko maan tasolla kohtuullisesti, mutta aluekohtaisen rahoituksen kehitys on ollut ailahtelevaa. Alueiden tulee voida keskittää voimavarat strategioidensa toimeenpanoon, eikä epävakaan rahoituksen takia joutua jatkuvasti muuttamaan kurssia.
Rahoitusjärjestelmän ennakoitavuutta heiluttaa malli, jolla aluekohtainen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelutarve määritellään ja rahoitus kohdennetaan hyvinvointialueille. Rahoitusmallissa merkittävässä roolissa oleva hoitoilmoitusten tietopohja on osoittautunut laadultaan vaihtelevaksi. Laatu paranee kyllä ajassa, mutta heiluriliikkeelle tulee kova hinta, joka rapauttaa luottamusta.
Läpinäkyvyys: rahan tulee seurata palvelutarvetta
Rahoituksen alueellisessa kohdentamisessa palvelutarpeen painottaminen on perusteltua. Palvelutarvetta voidaan mitata eri tavoin ja nykymallille vaihtoehtoisia, yksinkertaisempia ja vakaampia tapoja tulee tutkia aktiivisesti.
Nykyisessä hyvinvointialueiden rahoitusmallissa palvelutarve määritellään väestön sairastavuustiedoilla, ikärakenteella ja joillain sosioekonomisilla muuttujilla. Palvelutarvetta selitetään mallissa kustannusten ja edellä mainittujen tekijöiden yhteydellä. Palvelutarpeen laskennassa toteutuneiden hoitojen diagnoositiedot ovat merkittävässä asemassa. Näin on siis riippumatta siitä, tarkastellaanko terveydenhuoltoa, vanhustenhuoltoa vai sosiaalihuoltoa.
Laskennan mutkikkuus itsessään on haaste niin päättäjille kuin viranhaltijoille. Se johtaa useiden kokemukseen siitä, ettei malli ole läpinäkyvä. Lopputuloksena nähdään lähinnä rahoituksen heiluntaa. Myös rahoituksen oikeellisuutta on vaikea varmistaa. On kohtuullista kysyä, eikö väestön sosiaali- ja terveydenhuollon palvelutarvetta voida selittää hieman yksinkertaisemmalla ja vakaammalla tavalla.
Myös asukasluku vaikuttaa rahoitukseen. Suomen väestön kehitys on hyvin kahtiajakoista. Karkeasti jaoteltuna puolella alueista väestö kasvaa ja toisella puolella väkiluku vähenee. Malli kohdentaa rahoitusta voimakkaammin alueille, joiden väestö kasvaa keskimääräistä enemmän. Vastaavasti muiden alueiden rahoitus kehittyy heikommin.
On tärkeää, että rahoitus seuraa alueen palvelutarpeen muutosta kaikilla, niin väestöltään kasvavilla kuin vähenevillä alueilla. Rahoitusmallin uskottava kehittäminen edellyttää tutkittua tietoa siitä, miten ja kuinka nopeasti väestömuutokset tosiasiassa heijastuvat palvelutarpeeseen ja kustannuksiin.
Kannustavuus: kannustimia rakennettava eri näkökulmista
Nykymallissa hyvinvointialue saa rahoitusta sitä enemmän, mitä enemmän väestön sairauksia on kirjattu. Tämä voi muodostaa alueille ristiriitaiset kannustimet. Olemassa olevasta sairauskuormasta on toki huolehdittava riittävällä rahoituksella, mutta samalla olisi oltava kannusteet palvelutarpeen ennaltaehkäisyyn.
Nykymallista puuttuvat myös hyvästä taloudenpidosta ansaitut kannusteet. Kun verovaroin toimitaan, on lupa odottaa tehokasta toimintaa. Rahoitusjärjestelmän tulisi palkita vaikuttavista innovaatioista.
Tosiasiassa emme tiedä kattavasti alueiden toiminnan tuottavuuden eroista. Perusteettomia tuottavuuseroja ei pidä rahoittaa, eikä tuottavuutta pidä ainoana tarkastelunäkökulmana ihannoida lähes rajattoman kysynnän sosiaali- ja terveydenhuollossa. Kustannusvaikuttavuuskin keskittyy lähinnä terveydenhuoltoon, mutta onneksi tietoa kertyy koko ajan lisää.
Alueelliset olosuhteet, joissa palvelut järjestetään, vaihtelevat, mistä syntyy hyväksyttäviäkin kustannuseroja. Nykymaailmassa on puntaroitava kustannusten lisäksi myös muita näkökulmia. Väestön näkökulmasta on tasapainoiltava myös esimerkiksi palvelujen saavutettavuuden ja yhdenvertaisuuden kanssa.
Kun varaudutaan poikkeusoloihin, voi olla perusteltua hyväksyä eroja kustannuksissa ja huomioida ne aluekohtaisessa rahoituksessa.
Käytettävissä olevan rahoituspohjan erot alueittain ovat suuret ja järjestelmä lähtee siitä, että alueet sopeutuvat käytettävissä olevaan valtionrahoitukseen. Hyvinvointialueille itselleen olennaista on, miten rahoitus kohdennetaan alueille siten, että riittävät palvelut on mahdollista turvata kaikilla alueilla.
Ennustettava, läpinäkyvä ja kannustava rahoitus toimii tasapuolisesti niin vähenevän ja ikääntyvän väestön kylillä kuin kasvavan väestön monikielistyvissä keskittymissä.
Arja Pesonen on hyvinvointialueiden talouteen ja rahoitukseen erikoistunut ekonomisti Hyvinvointialueyhtiö Hyvilissä. Hänellä on yli 15 vuoden kokemus sosiaali- ja terveydenhuollon talousjohdosta sairaanhoitopiireissä ja hyvinvointialueella.